Kremlin kirjeet: kolmen johtajan kirjeenvaihdon psykologia

”Kremlin kirjeet” (The Kremlin Letters, toim. David Reynolds ja Vladimir Petšatnov, Yale University Press 2018) julkaisee ja kommentoi Stalinin sodanaikaista kirjeenvaihtoa Churchillin ja Rooseveltin kanssa — 682 viestiä 22. kesäkuuta 1941 ja Rooseveltin kuoleman 12. huhtikuuta 1945 välillä. Tämä on kirjeenvaihto, jossa myös Viron kohtalo ratkaistiin vaieten: Baltian maita mainittiin harvoin, mutta niiden liittäminen hyväksyttiin askel askeleelta. Alla on kirjan pohjalta jokaisen osapuolen psykologinen analyysi: aikeet, tavoitteet, kielenkäyttö, agenda, keskustelun kulku ja päätösten hinta.

Kuinka kirjeet todella syntyivät

Yksikään ”henkilökohtainen” viesti ei ollut oikeasti yhden miehen oma. Neuvostoliiton puolella pääasiallinen laatija oli Molotov (”Stalin ja minä laadimme monet niistä yhdessä. Kaikki kulki minun kauttani”); lähes jokainen luonnos meni ”toveri Stalinille vahvistettavaksi”, joka lisäsi kokonaisia kappaleita sinisellä tai punaisella kynällä — toimittajat kutsuvat häntä ”päätoimittajaksi”, joka oli ”erinomainen pikkuseikoissa: tarkka kieliopin, välimerkkien ja tyylin suhteen”. Churchill saneli (”suusta käteen”) ja antoi kabinetin vahvistaa avainviestit; osa ”Churchillistä” oli tosiasiassa ulkoministeriön ”koulukuntaa”. Roosevelt oli ”kaikkein vähiten mukana sepittämisen arjessa” — luonnokset teki Hopkins, amiraali Leahy (”Bill, vilkaise tätä… ja hän muutti aina”) ja myöhemmin Bohlen; FDR lisäsi ”henkilökohtaisia sävyjä ja rohkaisevia huomioita muuten byrokraattisiin asiakirjoihin”.

Kaksi rakenteellista tosiasiaa muovasivat koko keskustelua. Ensinnäkin epäsymmetria: Churchillin ja Rooseveltin keskinäinen kirjeenvaihto oli yli kaksinkertainen verrattuna heidän Stalinille lähettämiinsä viesteihin yhteensä — he sovittivat vastauksensa yhteen, Stalin saattoi vain aavistaa (tai vakoilla); toimittajien mukaan tämä jätti hänet aina huonompaan asemaan. Toiseksi käännös: viestit käännettiin, salakirjoitettiin synonyymeillä ja sekoitetulla sanajärjestyksellä; Churchillin ”diversion” (harhautus) saapui Kremliin muodossa diversiya — sabotaasi. Loukkaantumisia aiheutti toisinaan kieli, ei aie.

Stalin: kirjanpitäjä, joka ei luottanut keneenkään

Aie ja agenda. Stalinin tavoitteita oli alusta alkaen kaksi: heti — toinen rintama ja varustus; kauemmas — vuoden 1941 kesäkuun rajojen (eli MRP:n saaliin, mukaan lukien Viron) tunnustaminen ja sodanjälkeinen etupiiri. Kun rajojen tunnustusta ei vuonna 1942 tullut, hän päätti jättää rajat ”voimasuhteiden” eli Puna-armeijan huoleksi — päätös, jonka seurauksia Viro kantaa yhä tänään.

Kielenkäyttö. ”Stalin toimittajana piti asiat lyhyinä ja terävinä”; Cadogan sanoi Jaltassa: ”hän ei käyttänyt yhtään ylimääräistä sanaa.” Hänen aseinaan olivat aritmetiikka (36 divisioonaa länteen ja itään; ”kolossaaliset uhrit” vastaan liittolaisten ”vaatimattomat tappiot”), liittolaisten omien lupausten lainaaminen päivämäärineen (24. kesäkuuta 1943 päivätty syytöskirje) ja hiljaisuus painostuksena — viikkojen mittaiset tauot tai jäätävä ”Sain 9. lokakuuta lähettämänne viestin. Kiitos.” Molotovin yhdenmukaisia luonnoksia hän muokkasi kahteen suuntaan: Rooseveltille pehmeämmiksi, Churchillille kovemmiksi. Tiedustelussa heillä oli lempinimet ”Kapteeni” (FDR) ja ”Villisika” (Churchill).

Psykologia. ”Stalin ei koskaan luottanut keneenkään”: häntä painoivat pelko erillisrauhasta (Hessin pakkomielle, Bernin syytökset) ja statusahdistus, ja hänellä oli ”tulikuuma sokea piste: Puola”. Hän osasi myös hurmata — 13. elokuuta 1942 päivätyn loukkaavan muistion (”pelkäävätkö brittisotilaat saksalaisia?”) jälkeen seurasi kuusituntinen illallinen ja ”Minä olen karkea mies, en kokenut kuten te.” Toimittajien arvio: kömpelön alun jälkeen vuonna 1941 hän osoitti ”kasvavaa hienovaraisuutta”, jota kruunasi Teheranin ja Jaltan tosiasioiden ja voiman diplomatia.

Churchill: sanojen mies korteilla, ei šakilla

Aie ja agenda. Pitää Venäjä sodassa, puolustaa Brittiläisen imperiumin strategiaa (Välimeri ennen Kanaalia) ja myöhemmin rajoittaa Neuvostoliiton otetta Euroopassa — prosenttisopimus oli hänen ”tuhma asiakirjansa”. Kirjeet olivat hänelle ”keskustelun korvike”, joka vaelsi ”avarasti politiikan ja ongelmien yli”; osan hän kirjoitti jo historialle: ”jos elän riittävän kauan, voin olla yksi historioitsijoista.”

Kielenkäyttö. Retoriikka, tunne ja tekninen perustelu vuorotellen: maihinnousualusten ja saattueiden lukumäärät, PQ17:n jälkeen ”Sydämeni vuotaa verta”, Torchin krokotiilipiirros Stalinin edessä, viisiminuuttinen kääntämätön tirade (”En ymmärrä sanoja, mutta jumaliste, pidän teidän hengestänne”).

Psykologia. Toimittajat: hän häilyi ”toivon ja pelon välillä”; ”Churchillin vahvuus olivat kortit, ei šakki: häneltä puuttui Stalinin kärsivällisyys ja oveluus loppupelissä.” Hänen kuuluisa elinikäinen vakaumuksensa ”Stalin ei koskaan rikkonut minulle antamaansa henkilökohtaista sanaa” on toimittajien mukaan ”huomattava sokea piste” — mutta ”ehkä välttämätön kuvitelma”, jota ilman heidän epäpyhä liittonsa ei olisi pysynyt koossa. Viron kannalta puhuttelevaa: tammikuussa 1942 hän kirjoitti, että vuoden 1941 rajat saatiin ”hyökkäysteoilla, häpeällisessä juonittelussa Hitlerin kanssa” — ja saman vuoden keväällä hän oli valmis antamaan periksi Baltian maiden osalta.

Roosevelt: hurmaus strategiana

Aie ja agenda. Pitää liitto koossa, voittaa sota, rakentaa YK — ja lykätä alueelliset kysymykset (”Euroopan šakkilauta”) siihen asti, kun henkilökohtainen tapaaminen ratkaisee kaiken. 18. maaliskuuta 1942 Churchillille: ”Uskon pystyväni käsittelemään Stalinia henkilökohtaisesti paremmin kuin teidän ulkoministeriönne tai minun. Stalin vihaa kaikkia teidän kärkihenkilöitänne.” Toimittajat kutsuvat tätä hänen ulkopolitiikkansa johtotähdeksi kuolemaan asti.

Kielenkäyttö. Kaikkein vähiten ”omia” sanoja: hänen viimeisistä 3400 Stalinille osoitetusta sanastaan yhtäkään ei ollut hän itse kirjoittanut; hän luotti ”käsinkosketeltaviin” lähettiläsraportteihin enemmän kuin ”kylmiin sanoihin, jotka käännöksessä katoavat tai vääntyvät”. Luonteenomaista oli optimismin heijastaminen: lupaus Molotoville toisesta rintamasta ”vuonna 1942”, jota sotilasjohto piti mahdottomana; viimeinen viesti Stalinille kutsui Bernin kriisiä ”pieneksi väärinkäsitykseksi”.

Psykologia. Teheranissa hän asui Neuvostoliiton lähetystössä ja pidättyi näyttävästi asettumasta Churchillin puolelle — hurmauskampanja Stalinin suuntaan oli tietoinen. Toimittajat huomauttavat ankarasti, että Stalinin liehittely oli FDR:n terveydelle ”käytännössä kuolemantuomio” — ja hänen kuolemansa on kylmän sodan ”suuri tuntematon”.

Keskustelun kulku ja tunnelmakaari

Keskeiset argumentit

Stalin argumentoi luvuilla ja faktoilla: divisioonien määrä hänen rintamallaan (147 saksalaista divisioonaa), tappioiden epäsymmetria, liittolaisten omat päivätyt lupaukset — ja lopulta hallussapidon tosiasia (”kun aika tulee, sitten puhutaan”). Churchill vastasi sotateknisillä rajoituksilla (maihinnousualukset, saattoalukset, laivatila) ja Välimeren strategian logiikalla; toimittajat huomauttavat, että hänen ”lupauksensa” olivat ”näkemyksiä, joita tapahtumat jatkuvasti muovasivat uudelleen”. Roosevelt vältti kiistaa sellaisenaan: yhtenäisyys ennen kaikkea, alueelliset kysymykset sodan loppuun, henkilökohtainen tapaaminen ratkaisee kaiken. Kun Stalin ja Churchill törmäsivät, hän asettui usein näyttävästi ei-Churchillin puolelle.

Päätökset ja niiden hinta

Kirjeenvaihdon käsinkosketeltavat tulokset: Lend-Leasen pöytäkirjat ja apu; Torch Sledgehammerin sijaan (1942); toisen rintaman siirtyminen vuoteen 1944; Teheranin päätökset (Overlordin päivämäärä ja komentaja, Etelä-Ranskan maihinnousu); prosenttisopimus (Kreikan Stalin jätti koskematta — ainoa suurempi lupaus, jonka hän piti); Jaltan joustavat sanamuodot Puolasta (”paras, minkä voin Puolalle nyt tehdä” — FDR). Toimittajien kokonaisarvio on kaksijakoinen: liitto toimi — ”Suuren kolmikon Hitlerin-vastainen koalitio toimi, Berliini–Rooma–Tokio-akseli ei” —, mutta kylmän sodan juuret piilevät osittain juuri siinä, kuinka kukin yritti muovata sodanjälkeistä suhdetta. Yksikään kolmesta ei ennakoinut kylmää sotaa.

Viro ja Baltian maat: ratkaistiin vaieten

Viro ei ollut tässä kirjeenvaihdossa koskaan subjekti — vain objekti, jota mainittiin harvoin ja luovutettiin askel askeleelta:

Näin tämä kirjeenvaihto sulki ympyrän, jonka avasi 28. syyskuuta 1939 solmittu sopimus: Viron miehitys legitimoitiin ei yhdelläkään päätöksellä, vaan päätöksen välttämisellä — vaieten, ”demokratian julkisivun” takaa.

Kaava, joka toistui

Kirjeenvaihdosta piirtyy esiin kaava. Neuvostoliitto pakotti Virolle valheellisin verukkein ensin ”keskinäisen avunannon” sopimuksen — samalla salaa natsi-Saksan kanssa juonitellen. Mutta kun sen omat ensimmäiset taistelut kääntyivät huonosti, Stalin teki lännen kanssa kaiken mahdollisen keventääkseen painetta joukoiltaan: vaati Churchillilta ja Rooseveltilta toisen rintaman avaamista ja hankki ratkaisevan Lend-Lease-avun kriittisine tarvikkeineen. Nämä samat tarvikkeet käännettiin sitten jo miehitettyjä pieniä valtioita vastaan — valtioita vastaan, joita Neuvostoliitto näännytti vielä viisikymmentä vuotta.

Katso myös

• 28. syyskuuta 1939: Kuolemantanssi kahden paholaisen välissä saatanan katseen alla

• Lend-Lease ja Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa

• Neuvostoliitto tarvitsi apua taistellakseen entistä ystäväänsä vastaan

Lähteet: David Reynolds & Vladimir Pechatnov (toim.), ”The Kremlin Letters: Stalin's Wartime Correspondence with Churchill and Roosevelt” (Yale University Press, 2018; kirja on tämän sivun kirjastossa) — 682 viestiä + toimittajien kommentit; Neuvostoliiton ulkoministeriön vuoden 1957 kirjeenvaihdon ensipainos (kirjassa referoitu); For Estonia (kirjan valokuva Vapaustaistelun museosta).