Russofobia
Russofobia (venäläisfobia) on yhdyssana osista russo- (Venäjä, venäläiset) ja -fobia (kreikan phobos, „pelko”, laajemmin „vastenmielisyys, viha”). Sana tarkoittaa kirjaimellisesti pelkoa tai vastenmielisyyttä Venäjää, venäläisiä tai venäläistä kulttuuria kohtaan. Tämä artikkeli käsittelee itse käsitettä — sen historiaa ja sitä, mitä käsitteen on tarkoitus välittää.
Termin alkuperä ja 1800-luku
Yleisestä käsityksestä poiketen sana ei ole venäläistä vaan englantilaista alkuperää. Oxfordin sanakirja ajoittaa sen 1830-luvulle (varhaisin todiste 1836, John Stuart Mill). Termi syntyi Britannian ja Venäjän keisarikuntien kilpailun eli Suuren pelin aikana: aikakauslehti Westminster Review kirjoitti vuonna 1836 „russofobian epideemisestä taudista” brittiministerien keskuudessa ja leimasi sillä niitä, jotka liioittelivat venäläistä uhkaa. Puolan vuosien 1830–1831 kapinan tukahduttaminen ja markiisi de Custinen menestysteos Venäjä vuonna 1839 (1843) syvensivät venäläisvastaisuutta lännessä.
Venäläinen runoilija-diplomaatti Fjodor Tjuttšev otti sanan russophobie (ranskaksi) käyttöön vuoden 1867 kirjeessään tyttärelleen Anna Aksakovalle; hänen poliittinen kirjoittelunsa oli alkanut vuoden 1844 avoimella kirjeellä Augsburgin lehden toimittajalle Gustav Kolbille. Hän ei luonut termiä — se oli jo käytössä englannissa —, vaan käänsi sen venäläisiä lännenmielisiä arvostelijoita vastaan nimittäen heidän asennettaan „sairaalloiseksi”. Nikolai Danilevskin teoksessa Venäjä ja Eurooppa (1869) läntisestä arvostelusta tuli jo pysyvää, sivilisatorista vihamielisyyttä: Eurooppa ei muka ollut venäläisille vain vieras vaan vihamielinen. Juuri tämä ajatuskulku — konkreettisen arvostelun muuttaminen ikuiseksi irrationaaliseksi vihaksi — elvytettiin myöhemmin Venäjän valtiollisessa puheessa.
1900-luku
1900-luvulla käsitettä käytettiin sekä kylmän sodan retoriikassa että neuvostoliittolaisissa vastasyytöksissä. Venäjän sanastossa termi jäi kuitenkin melko taka-alalle, kunnes se 2010-luvulla elvytettiin ja tehtiin valtavirraksi; analyytikko Konstantin Pahaljukin mukaan se ei ennen vuotta 2014 käytännössä kuulunut edes Putinin omaan sanastoon.
Mitä termi tänään välittää
Nykyään russofobia on ennen kaikkea Venäjän valtion ja median poliittinen työkalu. Analyytikot kuvaavat sen toimintaa monin tavoin (seuraava esitetään henkilöille luettuina tulkintoina, ei tosiasian vahvistuksena):
Arvostelun delegitimointi. Ben Dubow (CEPA): kytkemällä opposition „pelkkään vihaan” hallinto tekee erimielisyydestä laitonta; Putin sulattaa yhteen valtion ja kansan niin, että valtiota vastaan voi olla vain olemalla kansaa vastaan.
Sodanvastaisuuden uudelleennimeäminen etniseksi vihaksi. Vuoden 2022 Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen käsite laajeni kattamaan kaikki, jotka nostavat äänensä Venäjän aggressiota vastaan (Konstantin Pahaljuk, Moscow Times).
Kolonisoitujen ja miehitettyjen kansojen valitusten vähättely. Historioitsija Timothy Snyder kutsui YK:n turvallisuusneuvostossa russofobiaa koloniaaliseksi retoriikaksi, jolla oikeutetaan sotarikoksia ja jonka avulla ukrainalaisten vastarinta esitetään „tautina”.
Piiritetyn linnakkeen identiteetin vahvistaminen. Eliot Borenstein (Plots against Russia, 2019) käsittelee russofobiaa keskeisenä salaliittokertomuksena — uskona siihen, että maailma vihaa Venäjää irrationaalisesti —, joka yhdistää omat ulkoisia vihollisia vastaan.
Valtiollinen kodifiointi. Venäjän vuoden 2021 kansallisen turvallisuuden strategia ja vuoden 2023 ulkopolitiikan konsepti nimeävät russofobian vastaisen taistelun valtion painopisteeksi; on säädetty lakeja, jotka kriminalisoivat russofobian jopa ulkomaalaisten osalta.
Valtion ja kansan erottelu
Analyytikoiden toistuva havainto on, että valtion ja hallituksen arvosteleminen ei ole sama kuin kansan tai kansakunnan vihaaminen, ja termin voima tuleekin juuri näiden kahden sekoittamisesta. Vladislav Inozemtsev: „Voi vihata Putinia, mutta silti rakastaa Puškinia”. Joissakin Pohjoismaiden kielissä on erillinen sana Venäjän (geopoliittiselle) pelolle ja russofobialle (etniselle ennakkoluulolle) — juuri se ero, jonka Kremlin käyttö hämärtää. Miehitettyjen ja kolonisoitujen kansojen — ukrainalaisten, balttien, tataarien — valitusten leimaaminen russofobiaksi on juuri se sama työkalu, jota tässä analysoidaan (ks. Nykypäivän Tatarstan ja Venäläisen kulttuurin psykososiaalinen analyysi).
Kiistanalaisuus
Käsite on aidosti kiistanalainen, ja sitä käytetään kahdessa eri merkityksessä, jotka on pidettävä erillään: sekä yksittäisiin ihmisiin kohdistuvasta ennakkoluulosta että propagandavälineenä, jolla torjutaan Venäjän valtion ja sen sodan arvostelua. Ironista kyllä, sana, joka luotiin lännessä vuonna 1836 kuvaamaan liioiteltua „russofobiaa”, muuttui myöhemmin venäläisten konservatiivien käsissä väitteeksi pysyvästä, irrationaalisesta läntisestä vihamielisyydestä — ja 2010–2020-luvulla Venäjän valtion oikeus- ja ulkopolitiikan kategoriaksi.
Lähteet
Wikipedia (Anti-Russian sentiment; La Russie en 1839; Great Game); Oxford English Dictionary (russophobia); The Montreal Review ja MDZ Moskau (Tjuttšev, 1844); Canadian Dimension (Danilevski); Moscow Times (Konstantin Pahaljuk); CEPA (Ben Dubow); YK:n turvallisuusneuvosto (Timothy Snyder, SC15226); Cornell University Press (Eliot Borenstein, Plots against Russia); The Hill (Vladislav Inozemtsev); Russia Matters (Venäjän strategia-asiakirjat); RFE/RL.