Tarton rauha
Tarton rauha (2. helmikuuta 1920) oli Viron tasavallan ja Neuvosto-Venäjän välinen rauhansopimus, joka päätti Viron vapaussodan (1918–1920) ja antoi Virolle sen ensimmäisen de jure -tason kansainvälisen tunnustuksen. Neuvosto-Venäjä luopui sopimuksessa „ikuisiksi ajoiksi” kaikista oikeuksistaan Viron kansaan ja maahan. Rauha on Viron valtion „syntymätodistus” ja valtiollisen jatkuvuuden oikeudellinen kulmakivi. Samalla se oli ensimmäinen sopimus, jossa jokin valtio ylipäätään tunnusti neuvostohallituksen.
Tarton rauhansopimuksen allekirjoittaminen 2. helmikuuta 1920; pöydän ääressä istuu Neuvosto-Venäjän valtuuskunnan johtaja Adolf Joffe allekirjoittamassa sopimusta (Armin Lomp (1883–1936); public domain; Wikimedia Commons)
Tausta: vapaussota
Viro julisti itsenäisyytensä 24. helmikuuta 1918. Sota alkoi 28. marraskuuta 1918, kun puna-armeija hyökkäsi rajakaupunkiin Narvaan; vuoden loppuun mennessä hyökkäys eteni noin 34 km:n päähän Tallinnasta. Vuoden 1919 tammikuun alussa sotaonni kääntyi: Viron armeija pysäytti punaiset ja aloitti vastahyökkäyksen 7. tammikuuta vapauttaen Tapan, Narvan ja Tarton ja käyttäen tehokkaasti panssarijunia. Ratkaisevaa oli ulkomainen apu — Suomi lähetti aseita ja noin 3500 vapaaehtoista, Britannian laivasto toimitti aseita ja antoi tykistötukea. Erillisen uhan torjui balttilaissaksalaista Landeswehria vastaan voitettu Võnnun (Cēsisin) taistelu 19.–23. kesäkuuta 1919 — sitä juhlitaan Virossa voitonpäivänä. Uuvuttava loppuvaihe Narvan luona vei molemmat osapuolet neuvottelupöytään; aselepo astui voimaan 3. tammikuuta 1920.
Neuvottelut
Neuvottelut alkoivat Tartossa 5. joulukuuta 1919. Viron valtuuskuntaa johti ulkoministeri Jaan Poska (jäseninä muun muassa Ants Piip, Julius Seljamaa, Jaan Soots). Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johti aluksi Leonid Krassin, mutta hänen lähtönsä jälkeen johtajaksi ja pääasialliseksi allekirjoittajaksi tuli Adolf Joffe. Tärkein kiistakysymys oli raja: venäläiset vaativat aluksi puolta Virumaasta ja koko Petserimaata, ja neuvottelut olivat romahtamisen partaalla. Kullan summan määräsi Kreml esittäen sen pikemminkin Viron tunnustuksena kuin taloudellisena laskelmana.
Allekirjoittaminen ja ehdot
Sopimus (20 artiklaa) allekirjoitettiin 2. helmikuuta 1920 Tartossa, ratifioitiin ja astui voimaan ratifiointiasiakirjojen vaihdolla Moskovassa 30. maaliskuuta 1920. Keskeinen artikla: „Venäjä tunnustaa ehdoitta Viron valtion itsenäisyyden ja riippumattomuuden ja luopuu vapaaehtoisesti ja ikuisiksi ajoiksi kaikista suvereeneista oikeuksista Viron kansaan ja maahan”. Tämä oli maailman ensimmäinen Viron de jure -tunnustus — samalla ensimmäinen sopimus, jossa jokin valtio tunnusti neuvostohallituksen.
Kulta: 15 miljoonaa kultaruplaa (noin 11,4 tonnia kultaa) maksettiin Virolle.
Optio: noin 38 000 virolaista valitsi muuton Neuvosto-Venäjältä Viroon.
Sotavankien vaihto ja omaisuuden palauttaminen.
Miksi Neuvosto-Venäjä tarvitsi sopimusta
Vuonna 1920 Neuvosto-Venäjä oli diplomaattisesti eristyksissä ja ympärysvaltojen (Entente) taloussaarron alaisena. Tarton rauha oli sille strategisesti elintärkeä monesta syystä:
Eristyksen murtaminen. Moskova näki rauhan tärkeänä tekijänä diplomaattisen eristyksen ylittämisessä — se oli ensimmäinen sopimus, jossa jokin valtio ylipäätään tunnusti neuvostohallituksen.
Ikkuna länteen. 16. tammikuuta 1920 ympärysvallat päättivät lopettaa täydellisen saarron; tämä muutti Tarton neuvottelujen sävyä, sillä Virosta tuli Neuvosto-Venäjän taloudellinen „ikkuna Eurooppaan” — kanava, jonka kautta myydä kultaa ja käydä kauppaa lännen kanssa saarron ohi.
Sotilaallinen vapaus. Rauha mahdollisti valkoisen Luoteisarmeijan lakkauttamisen ja puna-armeijan voimien vapauttamisen muille sisällissodan rintamille (Denikiniä ja Puolaa vastaan).
„Vertaansa vailla oleva voitto lännen imperialismista.” — Lenin Tarton rauhasta (Georg von Rauchin mukaan).
Raja
Sopimus jätti Viron puolelle kaksi aluetta etnisen ydinalueen itä- ja kaakkoispuolelta (raja säilyi vuoteen 1944 asti):
Narvantakainen alue (Viron Inkerin kaistale Narvajoen itäpuolella, noin 375 km²), mukaan lukien Jaanilinnan (Ivangorodin) linnoitus — sotasaalis ja puskurivyöhyke; väestö enimmäkseen venäjänkielinen.
Petserimaa (Pihkvajärvestä lounaaseen, noin 1251 km²), mukaan lukien Petserin kaupunki ja luostari — setojen historiallinen kotimaa.
Merkitys: syntymätodistus
Tarton rauha on Viron valtion „syntymätodistus”, sillä se oli itsenäisyyden ensimmäinen de jure -tunnustus. Koska tunnustus oli „ikuinen”, Viro pitää vuosien 1920–1940 ja vuoden 1991 jälkeistä tasavaltaa samana jatkuvana valtiona, jonka miehitys vain laittomasti katkaisi. Sopimus on tämän jatkuvuusdoktriinin kulmakivi.
Rauha paperilla, kumouspuuha käytännössä
Myöhempi ulkoministeri Karl Selter, joka työskenteli 1920–1927 sotaoikeuden ja sotaministeriön palveluksessa, todisti myöhemmin, että Moskovan kumoustyö alkoi heti, kun rintama hiljeni ja Neuvosto-Venäjän ensimmäiset viralliset edustajat saapuivat Viroon. Diplomaattipostin ja passien suojassa Viroon tuotiin propagandaa, kommunistipuolueen ohjeita, aseita ja iskuryhmien organisoijia; neuvostokaupan edustustosta Viron satamissa — joissa Viro oli rauhansopimuksen hengessä myöntänyt etuoikeuksia — kasvoi Selterin sanoin ”agitaattorien keskus ja taistelevien bolševikkien pesä”. Poliisi paljasti maanalaisia soluja toinen toisensa jälkeen, mutta tuhottujen tilalle syntyi uusia ja suurempia.
Vuonna 1924 paljastettiin iskuryhmä, jonka 149 jäsentä joutui sotaoikeuteen. Osa organisoijista toimi diplomaattipassien suojassa lähetystön tai kauppaedustuston työntekijöinä; toisille Moskova oli antanut takuun, että heidät tarvittaessa vaihdetaan vapaiksi. Sitä varten Kreml piti pysyvästi vangittuna tietyn määrän Venäjällä asuvia tai sinne matkustaneita virolaisia — vaihtorahasto, jonka kautta vapautui myös poliisin kuolettavasti haavoittanut, kuolemaan tuomittu iskuryhmien organisoija Bogdanov.
Voimainkoetus tuli 1. joulukuuta 1924: Selterin todistuksen mukaan edellisenä yönä noin 500 Venäjältä lähetettyä katutaistelun erikoismiestä oli kutsunut salaisiin kokouksiin lähes tuhat myötäilijää, joista ketään ei päästetty enää kotiin. Kello 5.15 aamulla ryhdyttiin ennalta annettujen taistelukäskyjen mukaan valtaamaan virastoja ja rautatieasemia. Vallankaappausyritys kukistettiin muutamassa tunnissa. Näin Moskova piti rauhaa paperilla ja sotaa maan alla — sama käsiala, joka johti sopimuksen avoimeen rikkomiseen 1939–1940 (ks. Kuolemantanssi kahden pirun välissä). (Lähde: Karl Selterin todistus, julkaistu Lituanus-lehdessä 2/1968.)
Rikkominen ja rajakysymys
Vuoden 1940 neuvostomiehitys rikkoi sopimusta: Viron pakkoliittäminen Neuvostoliittoon tapahtui vastoin „ikuista” tunnustusta. Miehitysvalta leikkasi raja-alueet irti Virosta — 23. elokuuta 1944 Petserimaa ja Narvantakainen alue luovutettiin Venäjän SFNT:lle (Petserimaa Pihkvan alueelle, tammikuussa 1945 Narvantakainen alue Leningradin alueelle). Neuvostomiehityksen luhistumisen jälkeen Viro pyrki aluksi Tarton rauhan mukaiseen rajaan, mutta Venäjä kieltäytyi viittaamasta sopimukseen ja piti rajana neuvostoaikaista hallinnollista rajaa. Vuonna 2005 Viron parlamentti ratifioi rajasopimuksen lisäten johdanto-osaan viittauksen Tarton rauhaan; Moskova luki sen alueellisen vaatimuksen ovena ja veti allekirjoituksensa takaisin. Vuonna 2014 allekirjoitettiin uusi, viittaukseton sopimus, joka on yhä ratifioimatta.
Muisto
Tarton rauha on valtiollisuuden ja vapaussodan voiton kansallissymboli; sen vuosipäivä, 2. helmikuuta, on merkkipäivä. Jaan Poska kuoli vain viikkoja rauhan jälkeen (7. maaliskuuta 1920) ja sai Viron historian ensimmäiset valtiolliset hautajaiset, joihin osallistui noin 20 000 ihmistä. Sopimus allekirjoitettiin Tartossa, nykyisen Vanemuisen kadun rakennuksessa.
Yhteys tarinaamme
Tarton rauhalla perustetussa Viron tasavallassa eli myös Viron tataariyhteisö kahden maailmansodan välillä — seurakunnan, moskeijan ja kauppiaiden kukoistus osui juuri tähän itsenäisyysaikaan. Sama miehitys, joka vuonna 1940 rikkoi Tarton rauhan, kohtasi myöhemmin myös Viron vähemmistöjä (ks. Kommunistiset rikokset Viron vähemmistöjä vastaan). Rauhan jatkuvuusdoktriini on syy siihen, miksi 1940–1991 on miehitystä ja 1991 valtion palauttamista, ei perustamista.
Katso myös
Lähteet: Tartu rahu (Vikipeedia); Treaty of Tartu (Wikipedia); Tartu rahu — Ulkoministeriö; Tartu rahu ja Eesti idapiir — ICDS; Vabadussõda (Wikipedia); Jaan Poska (Wikipedia); Eesti–Venemaa piir (Wikipedia); Georg von Rauch, The Baltic States: The Years of Independence 1917–1940; Kuidas jõuti Tartu rahuni — ICDS.