Neuvostoliiton politiikka vähemmistökulttuureja kohtaan
Neuvostoliiton politiikka vähemmistökulttuureja kohtaan siirtyi 1920-luvun kotoperäistämisestä stalinistiseen venäläistämiseen. Tataarien kaltaisille turkkilais-muslimikansoille ja miehitetylle Virolle se merkitsi samaa koneistoa, joka lupasi ”kansojen ystävyyttä”, mutta mursi kansallisia kulttuureja kielen, uskonnon, karkotusten ja väestöpolitiikan kautta. Tämä sivu antaa liittotasoisen kehyksen, jonka sisällä sijaitsevat Viron tataarien kulttuurinen kansanmurha ja venäläistäminen.
Neuvostoliiton propagandajuliste, joka ylistää Neuvostoliiton kansojen ystävyyttä ja liittoa esittäen eri liittotasavaltojen kansallispukuisia ihmisiä Stalinin muotokuvan ympärillä (Unknown (anonymous, published c. 1936–1940); public domain; Wikimedia Commons)
Kotoperäistämisestä venäläistämiseen
1920-luvulla neuvostomiehitysvalta ajoi kotoperäistämispolitiikkaa (indigenisaatio): perustettiin kansallisterritoriaalisia yksiköitä, edistettiin paikallisia kieliä hallinnossa, lehdistössä ja kouluissa sekä tuotiin ei-venäläisiä puolueeseen ja valtiokoneistoon — joissakin tasavalloissa ei-venäläisten puoluejäsenten osuus nousi noin 4 prosentista (1922) yli 50 prosenttiin (1920-luvun loppuun mennessä). Historioitsija Terry Martin kutsui tätä ”positiivisen erityiskohtelun imperiumiksi”, jonka tavoitteena oli kääntää aiemman venäläistämisen seuraukset ja legitimoida neuvostomiehitysvalta. 1930-luvun puolivälistä alkaen tämä korvautui keskusvallan ja venäläistämisen linjalla: kansallisia eliittejä, jotka näyttivät asettavan oman kansansa Neuvostoliiton edelle, syytettiin ”porvarillisesta nationalismista” ja monet teloitettiin. 13. maaliskuuta 1938 annettu asetus teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kaikissa ei-venäläisissä kouluissa ensimmäisestä luokasta alkaen — sääntö pysyi voimassa vuoteen 1994 asti.
Kieli ja aakkosto
Latinisaatiokampanjan aikana 1920–30-luvuilla siirrettiin noin 70 kielen kirjoitus — enimmäkseen arabialaiselta tai kyrilliseltä pohjalta — latinalaisiin aakkosiin. Tataarin kieli siirtyi arabialaisesta kirjoituksesta (iske imlâ / jaña imlâ) vuosina 1927–28 latinalaispohjaiseen Jañalifiin (”uusi aakkosto”). Kun latinalainen kirjoitus sitten julistettiin ”lännen symboliksi”, turkkilaiset kielet painostettiin kyrilliseen kirjoitukseen: 5. toukokuuta 1939 annettu asetus siirsi tataarin kielen kyrilliseen kirjoitukseen. Kaksi äkillistä vaihtoa katkaisi sukupolvet niitä edeltäneellä kirjoituksella luodusta kirjallisuudesta, mikä mursi kulttuurista jatkuvuutta. Ks. tataarin kieli ja mišäärin murre.
Islam ja turkkilais-muslimikansat
Islamilaiset tuomioistuimet tukahdutettiin varhain ja uskonnolliset lahjoitusrahastot (vakuf) valtiollistettiin — Volgan tataarien keskuudessa vakuf-toiminta pysähtyi lähes heti vuoden 1917 jälkeen. Vuosina 1928–29 alkaen suljettiin maktabit ja madrasat sekä moskeijat: entisen imperiumin noin 25 000 moskeijasta oli 1970-luvulle tultaessa jäljellä vain noin 500, suurin osa suljettiin vuosina 1929–1941. Moskova jakoi myös tataari-baškiiritilan erillisiksi autonomisiksi tasavalloiksi heikentääkseen muslimien yhtenäisyyttä. Tataaribolsevikki Mirsaid Sultan-Galijev kehitti ”muslimien kansalliskommunismia”; hänet pidätettiin 1923, 1928 ja 1937 ja teloitettiin 28. tammikuuta 1940, minkä jälkeen ”sultangalijevismistä” tuli vakiosyytös tataari- ja muslimikommunistien puhdistamiseen. Ks. Kazanin kukistuminen ja Tatarstan.
Rangaistut kansat — karkotukset
Vuosina 1930–1952 Neuvostoliiton sisällä pakkosiirrettiin noin 6 miljoonaa ihmistä, joista noin 3,5 miljoonaa vähemmistökansallisuuksien edustajaa vuosina 1940–1952. ”Rangaistut kansat” ja niiden päivämäärät: volgansaksalaiset (1941), karatšait (1943), kalmukit (joulukuu 1943), tšetšeenit ja inguušit (helmi–maaliskuu 1944), balkaarit (8. maaliskuuta 1944), krimintataarit (18.–20. toukokuuta 1944) ja meshetian turkkilaiset (marraskuu 1944). Krimintataarien karkotus (Sürgün) vei vähintään 191 044 krimintataaria — yhteensä noin 228 392 ihmistä — pääasiassa Uzbekin SNT:hen, kollektiivisena rangaistuksena väitetystä yhteistyöstä; kuolleisuusarviot vaihtelevat noin 18 prosentista 46 prosenttiin. Ukraina, Viro, Latvia ja Liettua ovat tunnustaneet sen kansanmurhaksi. Kansallistasavaltojen lakkauttamisen ja kansojen hajottamisen kautta karkotukset toimivat kulttuurien tuhoamisena — minkä vuoksi Raphael Lemkin ja Norman Naimark käsittelivät useita niistä kansallis-kulttuurisena kansanmurhana. Toisin kuin monet muut rangaistut kansat, joiden sallittiin palata kotiin 1950-luvun jälkipuoliskolla, krimintataarien paluu pysyi kiellettynä Neuvostoliiton miehityksen hajoamiseen asti — massaluontoinen paluu Krimille alkoi vasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla.
Suuren terrorin kansallisoperaatiot (1937–1938)
Suuren terrorin erillinen haara kohdistui diasporakansallisuuksiin, joita epäiltiin ulkomaisesta lojaaliudesta. 31. tammikuuta 1938 tehty politbyroon päätös valtuutti operaatiot puolalaisia, latvialaisia, saksalaisia, virolaisia, suomalaisia, kreikkalaisia, iranilaisia, kiinalaisia, romanialaisia ja muita vastaan. Elokuusta 1937 lokakuuhun 1938 nämä operaatiot tuottivat 353 513 pidätystä ja 247 157 teloitusta — noin 34 prosenttia kaikista Suuren terrorin uhreista. Suurin oli Puolan operaatio (noin 111 091 teloitettua), joita seurasivat saksalais- (~41 898) ja latvialaisoperaatiot (~16 573).
”Kansojen ystävyys” — julkisivu ja todellisuus
Stalin otti ”kansojen ystävyyden” opin käyttöön joulukuussa 1935 sulattaakseen venäläiset ja ei-venäläiset ryhmät yhtenäiseksi neuvostoidentiteetiksi — kaavalla, jonka mukaan kulttuurin tuli olla ”muodoltaan kansallista, sisällöltään sosialistista”. Käytännössä vähemmistökulttuurit pelkistettiin suurelta osin sallituksi kansanperinteeksi ja laulu- ja tanssiesityksiksi, kun taas todellinen suunta oli venäläistäminen: sodan jälkeen Stalin kohotti maljan ”venäläisen kansan johtavalle roolille neuvostokansojen perheessä”. Tuloksena oli epäsymmetrinen kaksikielisyys — nimikkokansat oppivat venäjää, paikalliset venäläiset harvoin paikallista kieltä.
Baltia miehityksen alla
Vuoden 1941 kesäkuun karkotus vei Virosta noin 10 000 ihmistä — yli 5000 naista, yli 2500 lasta ja 439 juutalaista —, virolaisten karkotettujen keskuudessa kuolleisuus oli arviolta 60 prosenttia; kolmesta Baltian maasta vietiin yhteensä noin 59 500. Karkotus tapahtui 14. kesäkuuta 1941 — kahdeksan päivää ennen Saksan hyökkäystä (22. kesäkuuta) —, aikana jolloin natsi-Saksa ja Neuvostoliitto tekivät vielä yhteistyötä Molotov–Ribbentrop-sopimuksen nojalla. Vuoden 1949 maaliskuun karkotus (25.–28. maaliskuuta) karkotti yli 90 000 virolaista, latvialaista ja liettualaista — noin 72 prosenttia naisia ja lapsia —, pakottaakseen läpi kollektivisoinnin ja tuhotakseen metsäveljien tuen; Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lukenut sen rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Järjestetty maahanmuutto laimensi tämän jälkeen nimikkokansaa: virolaisten osuus laski 97,1 prosentista (1945) 61,5 prosenttiin (1989). Venäläistämistä vahvistettiin salaisilla määräyksillä (1978), jotka työnsivät venäjän kieltä päiväkoteihin, maksoivat venäjän kielen opettajille 15 prosenttia enemmän ja hallitsivat yleisradiotoimintaa. Ks. venäläistäminen, Viron tataarien virolaistuminen ja miehitysajan varjokieli.
Yhteys tarinaamme: tataarit ja Viro kietoutuneina
Sama koneisto, joka lupasi ”kansojen ystävyyttä”, pyrki molemmissa tapauksissa murtamaan kansallista kulttuuria: tataarien kohdalla vakufin ja moskeijoiden lakkauttamisen, kahden pakotetun aakkostonvaihdon ja ”sultangalijevismin” puhdistuskaavan kautta; Viron kohdalla joukkokarkotusten (1941, 1949), kollektivisoinnin ja väestöllisesti suunnitellun venäläistämisen kautta. Miehitettyyn Viroon joutuneelle mišäärintataarien yhteisölle nämä kaksi tarinaa eivät ole rinnakkaisia vaan kietoutuneita: turkkilais-muslimivähemmistö, jonka neuvostojen uskonto- ja kielipolitiikka oli jo deinstitutionalisoinut, eläen saman miehitysjärjestelmän alla, joka samaan aikaan karkotti ja venäläisti ympäröivää Viron kansaa. Ks. myös Kommunistiset rikokset Viron vähemmistöjä vastaan ja Miksi Neuvostoliitto tuhosi hautausmaita.
Katso myös
Katso myös: Mitä tavalliselle venäläiselle opetetaan historiasta.
Lähteet: Kotoperäistämispolitiikka (Wikipedia); Terry Martin, The Affirmative Action Empire; Venäläistäminen; Latinisaatio Neuvostoliitossa; Tataarin aakkostot; Islam Neuvostoliitossa; Mirsaid Sultan-Galijev; Krimintataarien karkotus; Kansojen siirrot Neuvostoliitossa; NKVD:n kansallisoperaatiot; Kansojen ystävyys; Operaatio Priboi (maaliskuun karkotus); Venäläistäminen Viron NST:ssä.
Katso myös: Vähemmistökansat nyky-Venäjällä.
Katso myös: Muslimien elämä Neuvostoliitossa.