Rantaruotsalaiset
Rantaruotsalaiset (myös vironruotsalaiset; ruotsiksi estlandssvenskar) on historiallinen ruotsinkielinen vähemmistö, joka asui vuosisatojen ajan Luoteis- ja Länsi-Viron rannikolla sekä saarilla — alueella, jota ruotsalaiset itse kutsuivat Aibolandiksi. Yhteisö, joka aikoinaan käsitti jopa lähes 10 000 ihmistä, hajosi 1900-luvun miehitysten aikana lähes täysin, kun valtaosa pakeni vuosina 1943–1944 meren yli Ruotsiin. Heidän kohtalonsa soi yhteen Viron tataarien kohtalon kanssa — pieni vähemmistö, jonka elinvoiman miehitys mursi.
Nimestä
Käsite vironruotsalaiset (eli „Viron ruotsalaiset”) tuli laajempaan käyttöön vasta miehityksen alettua ja Ruotsiin pakenemisen jälkeen. Koska lähes koko yhteisö pakeni Ruotsiin, tarvittiin nimi, joka erottaisi heidät siellä asuvista tavallisista ruotsalaisista — Virosta kotoisin olevia ruotsalaisia alettiin siksi kutsua vironruotsalaisiksi. Virossa itsessään yhteisön vanhempi ja luontevampi nimi on rantaruotsalaiset.
Aiboland: missä he asuivat
Rantaruotsalaisten asuinalueet olivat pääasiassa läntiset saaret ja rannikko. Vormsi, Ruhnu, Osmussaar ja Pakrin saaret olivat 1900-luvun alkuun asti valtaosin ruotsinkielisiä; sekaväestöä asui Noarootsin niemimaalla, Naissaarella ja Vihterpalussa, ruotsalaisia oli myös Riguldissa ja Hiidenmaalla Reigissä. Rantaruotsin murteet kuuluivat itäruotsalaisten murteiden joukkoon, mutta eivät olleet yhtenäisiä: Ruhnulla oli oma omaleimainen murteensa, toinen oli Vormsi–Noarootsi–Riguldi-murre, kolmas Pakri–Vihterpalun seudulla.
Asutus ja vapaiden miesten oikeudet
Ruotsalaiset asettuivat nykyisen Viron rannikolle pääasiassa 1200–1300-luvuilla tullen ruotsinkielisiltä alueilta meren yli. Ensimmäinen kirjallinen maininta on peräisin vuodelta 1294 Haapsalun kaupunkioikeudesta; vuoden 1341 kirje vahvisti saariruotsalaisten oikeuden asua ja hoitaa omaisuuttaan ruotsalaisen oikeuden mukaan. Näin rantaruotsalaiset olivat vapaita talonpoikia — toisin kuin maaorjuutettu virolainen talonpoikaisväestö — ja tämä „vanha ruotsalainen vapaus” säilyi heidän omakuvassaan vuosisatojen ajan.
Väkiluku
Väestönlaskentojen tiedot antavat yhteisön koosta melko yhtenäisen kuvan. Vuoden 1897 laskennan mukaan Vironmaan kuvernementissa asui 5768 ruotsalaista. Viron tasavallan vuoden 1922 väestönlaskenta laski 7850 rantaruotsalaista (noin 0,7 % väestöstä) ja vuoden 1934 laskenta 7641. Välittömästi ennen toista maailmansotaa heidän lukumääränsä arvioidaan olleen lähes 10 000. Yhteisön huippuhetki osui siis 1920- ja 1930-luvuille.
Kansallinen herääminen ja Viron tasavalta
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa rantaruotsalaisten kansallinen omakuva heräsi. Vuonna 1918 alkoi ilmestyä ruotsinkielinen sanomalehti Kustbon („Rannikkoasukas”), joka sitoi eri rantaruotsalaisia seutuja yhteen. Vuonna 1920 avattiin Pürksissä (Noarootsissa) Birkasin maatalous- ja kansankorkeakoulu, vuonna 1931 Haapsalun ruotsalainen yksityislukio. Viron tasavalta antoi vähemmistöille laajat oikeudet: vuoden 1925 vähemmistökansallisuuksien kulttuuri-itsehallintolaki oli yksi aikansa edistyksellisimmistä Euroopassa. Toiminnassa oli Ruotsalainen Kansanliitto (Svenska Folkförbundet), ja kesällä 1933 pidettiin Haapsalussa ensimmäiset rantaruotsalaisten laulujuhlat.
Katastrofi: miehitykset ja pakeneminen 1943–1944
Rantaruotsalaisten yhteisön mursi 1900-luvun miehitysten aika. Jo vuonna 1939 Neuvostoliitto pakotti Virolle sotilastukikohdat, ja ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana vuonna 1940 Pakrin, Naissaaren ja Osmussaaren asukkaat siirrettiin pakolla pois kotisaariltaan, jotta neuvostoarmeijalle saatiin tilaa. Seurasi Saksan miehitys (1941–1944). Sodan lopulla, vuosina 1943–1944, valtaosa rantaruotsalaisista evakuoitui — osa järjestäytyneesti, Saksan viranomaisten luvalla — meren yli Ruotsiin. Virallisten tietojen mukaan Ruotsissa oli 8. kesäkuuta 1945 kaikkiaan 6554 rantaruotsalaista; Viroon jäi vain noin tuhat ihmistä.
Muistokivi niille, joiden oli levottomien aikojen tieltä lähdettävä meren yli kotoaan (viroksi ja ruotsiksi, 1944–2014) — sama pakeneminen, joka vei valtaosan rantaruotsalaisista Ruotsiin.
Neuvostomiehityksen aikana
Vuoden 1944 jälkeen Länsi-Viron rannikosta ja saarista tuli neuvostomiehityksen suljettu raja-alue, jonne pääsy oli tiukasti rajoitettua. Entiset ruotsalaiskylät jäivät tyhjiksi tai asutettiin uudelleen, kieli ja kulttuuri katosivat julkisesta elämästä, ja harvoille jäljelle jääneille miehitys merkitsi oman perinnön vaikenemista. Koska rantaruotsalaiset puhuivat ruotsia ja heillä oli yhteyksiä Ruotsiin, miehitysvalta suhtautui heihin epäluuloisesti — paikoin miehitysvallan sotilaat syyttivät rantaruotsalaisia jopa Naton eli lännen vakoojiksi juuri heidän ruotsin kielensä vuoksi. Kuten monia muita yhteisöjä Virossa, myös rantaruotsalaiset pakotettiin hautaamaan uudelleen läheistensä tomua, kun entiset hautausmaat hävitettiin tai suljettiin. Näin vuosisatoja vanha rantaruotsalainen yhteisö kuihtui Virosta lähes täysin pois.
Itsenäisyyden palauttamisen jälkeen
Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen vuonna 1991 rantaruotsalainen perintö alkoi jälleen elpyä. Haapsaluun perustettiin Rantaruotsalaismuseo, Noarootsissa toimii ruotsin kieleen painottuva lukio, kulttuuriseurat palautettiin (Svenska Odlingens Vänner) ja rantaruotsalaisten edustuselin, omaisuutta palautettiin sekä yhteydet Ruotsiin jääneeseen yhteisöön palautettiin. Nykyään Virossa asuvien rantaruotsalaisten ja heidän jälkeläistensä määräksi arvioidaan muutamia satoja. Yhteisö on pieni, mutta sen kieli, historia ja kulttuuri ovat jälleen arvossaan.
Yhteys Viron tataareihin
Rantaruotsalaisten tarina soi yhteen Viron tataarien tarinan kanssa: molemmat ovat pieniä historiallisia vähemmistöjä, joiden elinvoimaisen yhteisön mursi neuvostomiehitys. Kuten tataarien kohdalla, myös rantaruotsalaisten kylät hajosivat ja heidän kirkkonsa ja hautausmaansa jäivät tyhjiksi tai rappeutuivat. Ja kuten tataarit, myös rantaruotsalaiset ovat itsenäisyyden palauttamisen jälkeen voittamassa perintöään takaisin.
Katso myös
Lähteet: Wikipedia (rannarootslased; Estonian Swedes); Ruotsalais-Mikaelin seurakunta (rantaruotsalaisten historia); M. Kuldkepp ym., The Estonian Swedish National Minority and the Estonian Cultural Autonomy Law of 1925 (Nationalities Papers). Väkiluvut: vuosien 1897, 1922, 1934 ja 2021 väestönlaskennat.