Tataarien historia
Tataarien historia kattaa volgantataarien ja heidän esi-isiensä pitkän historiallisen kehityksen Volgan keskijuoksulla sekä Volgan ja Kaman alueella: turkkilaisheimoista ja Suur-Bulgariasta Volganbulgarian, Kultaisen ordan ja Kazanin kaanikunnan kautta aina vuoden 1552 Venäjän valloitukseen ja myöhempiin kielireformeihin asti. Oppimissivusto learntatar.com (tekijä Aygul Ahmetcan) käsittelee tätä pääasiassa volgan- ja kazanintataarien yhteisenä historiana, ja sarjan avausartikkeli keskittyy Volganbulgariaan.
Söyembikä-torni Kazanin Kremlissä, historiallinen valokuva tsaarinvallan ajalta (Unknown author (public domain); public domain; Wikimedia Commons)
Yhteys mišääritataareihin: tämä aihe kertoo volgan- ja kazanintataarien yleisestä historiasta, ei erityisesti mišääri- (Viron) tataareista. Volganbulgarian, Kultaisen ordan ja Kazanin kaanikunnan tarina on kaikkien volgantataarien — myös Viron mišäärien — yhteistä syvää historiaa, mutta se ei ole erottuvasti mišäärien tarina, eikä learntatar.com mainitse historiasivuillaan mišäärejä, Sergatšia tai Viron yhteisöä. Mišäärilinja on kuitenkin olemassa ja on peräisin ulkoisista lähteistä: Viron (ja Suomen) tataarit ovat mišäärejä, jotka useimmat tutkijat yhdistävät Kultaisen ordan kõptšakeihin, jotka asettuivat Volgasta länteen ja joiden kotiseutu on Nižni Novgorodin alueen Sergatšin seutu. On oletus (joskin looginen), että Viron tataarit pitävät Volganbulgariaa ja Kazanin kaanikuntaa esi-isiensä perintönä yleisessä volgantataarien mielessä — mutta heidän tarkempi sukujuurensa kulkee Volgan läntisen kõptšaki-/mišäärilinjan ja Qasimin kaanikunnan kautta, ei suoraan Kazanin kaupungin kautta.
Volganbulgaria ja islamin omaksuminen
Volgantataarien varhaisin valtiollinen edeltäjä oli Volganbulgaria, joka muodostui Volgan ja Kaman alueelle. Sen juuret ulottuvat Suur-Bulgariaan, joka perustettiin Mustanmeren lähelle (perinteisesti 632/635) kaani Kubratin johdolla; sen hajottua Kubratin poika Kotrag vei yhden ryhmän pohjoiseen Volgan keskijuoksulle, samalla kun toinen poika Asparuh perusti Balkanille ensimmäisen Bulgarian valtion. 900-luvun loppuun mennessä bulgaareista oli tullut alueen valtaväestö.
Tärkeimmät kaupungit olivat Bolgar (Bulgar), Biljär (Bilär) ja Suvar.
Volganbulgaria omaksui islamin valtionuskonnoksi vuonna 922 hallitsija Almišin (Almish Iltäbär) aikana; vuonna 921 hän oli pyytänyt uskonopetusta Abbasidien kalifilta.
Palaavan lähetystön mukana tuli Ibn Fadlan, jonka matkakertomus kuvaa bulgaareja.
Vuonna 1236 mongolit hyökkäsivät Volganbulgariaan ja tuhosivat sen kaupungit, erityisesti Biljärin; muutamassa vuodessa koko maa alistettiin ja alue liitettiin Kultaiseen ordaan.
Kultainen orda ja sen seuraajavaltiot
Kultainen orda oli mongolien perustama, myöhemmin turkkilaistunut kaanikunta Mongolivaltakunnan luoteisosassa, joka luotiin 1200-luvulla ja laajeni voimakkaasti Batu-kaanin (hallitsi n. 1242–1256) aikana. Sen väestö oli suurelta osin ei-mongolista turkkilaista (kõptšaki) alkuperää, ja käytössä olivat keskimongolin ja kõptšaki-turkin kielet. Öz Begin (Uzbek) kaanin aikana Kultainen orda omaksui islamin valtionuskonnoksi vuonna 1313 ja oli noin vuoteen 1315 mennessä suureksi osaksi islamilaistunut.
Kultaisen ordan pirstoutuessa syntyivät seuraajavaltiot: Kazanin kaanikunta, Krimin kaanikunta, Astrahanin kaanikunta, Qasimin kaanikunta, Nogain orda ja Siperian kaanikunta.
Kultainen orda itse lakkasi käytännössä olemasta vuonna 1502.
Kazanin kaanikunta ja Venäjän valloitus
Kazanin kaanikunnan perusti 1437–1438 Ulugh Muhammad Kultaisen ordan seuraajavaltiona entisen Volganbulgarian alueelle. Learntatar.com ajoittaa kaanikunnan kauden vuosiin 1436–1552 ja huomauttaa, että tuolloin muodostui yhteinen bolgari-kõptšaki-kirjakieli ja eepos „Idegey“.
Elokuussa 1552 Iivana Julman armeija piiritti Kazania; kaupunki lankesi noin kaksikuukautisen piirityksen jälkeen 2./3. lokakuuta 1552, mikä lopetti Kazanin kaanikunnan ja liitti sen Venäjän tsaarikuntaan.
Aseellinen vastarinta jatkui vuoden 1552 jälkeen (kapinallishallinnot Tšalõmissa ja Mišatamaqissa) ja tukahdutettiin vuoteen 1556 mennessä, kun johtajat teloitettiin.
Kirjakieli ja neuvostomiehityksen aikaiset reformit
Tataarikirjallisuuden yhtenä varhaisimmista teoksista pidetään volganbulgarialaisen runoilijan Qol Galin (Qul Ghali, n. 1183–1236) kerronnallista runoelmaa „Qissa-i Yusuf“ (Yusufin tarina), joka valmistui noin 1233 (learntatar.com ajoittaa syntyajan noin vuosiin 1212–1233). Neuvostomiehityksen aikana tataarikirjakieli siirrettiin toiseen kirjaimistoon.
Latinalainen kirjaimisto otettiin käyttöön vuonna 1927 ja sitä käytettiin vuoteen 1939 asti; 1930-luvun lopulla siirryttiin kyrilliseen kirjaimistoon.
Venäläistämistoimiin kuuluivat venäjän kielen tekeminen pakolliseksi ja arabialais-/persialaisperäisten lainasanojen korvaaminen venäläisillä termeillä.
Tataarin kieli julistettiin Tatarstanin valtionkieleksi (venäjän kielen ohella) vuonna 1992.
Mišäärit ja Viron tataarien linja
Mišääritataarit ovat volgantataarien toiseksi suurin alaryhmä (kazanintataarien jälkeen). Useimmat tutkijat yhdistävät heidän esi-isänsä Kultaisen ordan kõptšakeihin, jotka asettuivat Volgan länsirannalle, ja heidän etninen hahmonsa muotoutui suurelta osin 1400–1500-luvuilla Qasimin kaanikunnassa ja Temnikovin ruhtinaskunnassa.
Mišäärimurretta, erityisesti Nižni Novgorodin alueen Sergatšin seudulla, kuvaillaan hyvin läheiseksi muinaisille kõptšaki-kielille.
Mišäärit muodostavat enemmistön Viron ja Suomen tataareista, joiden esi-isät tulivat Nižni Novgorodin alueen kylistä.
Nižni Novgorodin kuvernementista (erityisesti Sergatšin seudulta ja kylistä kuten Aktuk) kotoisin olevat mišäärit muuttivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Itämeren itäiselle alueelle muodostaen yhteisöjä Virossa (pääasiassa Tallinna), Latviassa (Riika) ja Suomessa.
Katso myös
Lähteet: learntatar.com (tekijä Aygul Ahmetcan) — culture/history, „The History of Tatars I: the Volga Bulgaria“, „A Short Outline of the Tatar Language Development“ I ja II; Wikipedia-artikkelit Volga Bulgaria, Golden Horde, Khanate of Kazan, Qul Ghali ja Mishar Tatars; Springer, Journal of Ethnic Foods (2020), link.springer.com/article/10.1186/s42779-020-00072-2.